Maanantaiaamu valkeni Vuosangan caravan-alueella pikkupakkasessa. Kömmin ulos teltasta suhteellisen hyväntuulisena ottaen huomioon, että vierustoverini oli koko viimeyön yrittänyt unissaan pariutua kanssani. Silmieni totuttua päivänvaloon huomaan työryhmäni jäsenen seisovan latu-uralla selin minuun ja aivan liikkumatta. Lähestyin häntä ja kauhukseni totesin jotain peruuttamatonta jo tapahtuneen; hän oli ynnyköitynyt pystyyn. Nuo ennen niin iloiset silmät olivat nyt täynnä tyhjyyttä ja kauhua ja nenä valui ektoplasmaa jo ennestään pakkilounasta täynnä olevalle lumipuvun rinnukselle. Oma taistelukykyni järkkyi tuon näyn edessä ja kyseenalaistin välittömästi kaiken olemassa olevan, sekä tahtotilani jatkaa opiskelua.
Vaivoin sain ryhmäni selviytymään Johtolan parkkipaikalle, suhteellisen korrektisti pukeutuneena ja survouduimme kaikki kerralla ovesta sisään. Lämmin sisäilma pyyhkäisi saman tien kasvojamme ja tuore kahvin tuoksu huuhteli koppuraiset sieraimemme, elonmerkit ja viehkeä puna alkoi nousta kaikkien kasvoille viimeistään siinä vaiheessa, kun Johtolan keittäjä loi meihin merkitsevän katseen ikään kuin hyväksyen olemassaolomme. Pian ammunnan johtajammekin tuli paikalle ja sulki meidät siipiensä suojaan. Ankea aamu katosi mielestämme ja isänmaalliset ajatukset kirkkaana mielessä loimme katseemme kohti ikkunasta paistavaa vaaleaa horisonttia, ikään kuin tehdäksemme kunniaa menneille kadettikursseille.
Kello löi puoltapäivää kun nousimme uutuuttaan hehkuvan vuokra-auton kyytiin ja suuntasimme ampumapaikalle tutustumaan TTV:n tehtäviimme ja alueeseen. Päällämme oli totutusti aivan liian vähän vaatetta, mutta hiljalleen viikon aikana ihon pinnalle kehittämämme kuona, ja häkäkerros suojeli arktiselta viimalta. Perillä alueella saimmekin heti mielekästä tekemistä, kun maastontiedustelun ohessa saimme tutustua aivan uudenlaiseen asejärjestelmään ja sen toimintoihin: 66 KES 88. Myös tuleva ammunnan valvoja oli paikalla ja huolimatta siitä, että meidät oli etukäteen peloteltu ja varoiteltu lukemattomia kertoja tämän kyseisen kapteenin rautaisesta tavasta johtaa, löysimme hänestä myös inhimillisiä piirteitä. Uuden oppimistakin tapahtui, vaikka kaiken sotimisesta jo tiesimmekin.
Maastosta lähtiessämme oli taistelumotivaatio jo huipussaan ja se näkyi taistelutoverini vastentahtoisessa tavassa nousta auton kyytiin; hän yritti pitkittää lähtöämme mahdollisimman pitkään, jotta saisi viettää vielä hetkisen märissä maihareissaan kylmässä ja harjoitella ylävalmiusasentoa, mutta kun saimme hänet revittyä irti petäjästä ja köytettyä Volkkarin takapenkille oli aika lähteä syömään ja ruokalassa kohtasimmekin sitten päivän ensimmäisen vastoinkäymisen: Ryhmämme kolisteli muonituskeskukseen varmana mahdistaan ja saman tien kynnyksellä naispuolinen varusmieskeittäjä komensi meidät pihalle puhdistamaan kengät lumesta. Tuo röyhkeyden ja julmuuden kyllästämä käsky sai egomme kutistumaan pieneksi palloksi vatsan pohjalle ja ylivaltaisuutemme ja voiman tunto katosi kuin nahkahansikas lumihankeen. Nöyränä söimme ravitsevan päivällisen katse tiukasti pöydässä ja suupielet niin alaviistossa, että näkkileipä piti sekoittaa veteen ja juoda pillillä.
Nyt oli mahat täynnä ja kello kävi jo alkuiltaa kun lähdimme vielä kerran käymään maaston puolella. Ajoimme vuokra-auton halkoliiterin kautta ja lastasimme takakonttiin kymmenisen kuutiota koivuhalkoa niin että takaiskarit pilkisti katosta. Perä maassa laahaten ajoimme päivystäjän kontin ohi ja kohtasimme näyn, joka oli kuin suoraan kauhuelokuvien kulisseista; ruotsalaisia korkea-arvoisia upseereita käveli sotilaskodin pihamaalla ja kohti päivystäjän kopin ovea ilmeisesti vieraillakseen ja tutustuakseen sen toimintaan ja henkilöstöön. Tuo kyseinen koppi kuitenkin oli epäjärjestyksen tyyssija ja mielessämme näimme, kuinka upseerit oven avatessaan löytäisivät päivystäjämme kolmiraidoissa sormi nenässä, jalat pöydällä lukemasta ylilautaa älypuhelimellaan kaiken sen saasteen seasta, ja havaitessaan nämä kyseiset upseerit, alkaisi epätoivoisesti peittelemään omaa epäpätevyyttään todennäköisesti hautaamalla päänsä kuivauskaappiin, jotta kyyneleet hänen poskillaan haihtuisivat.
Jätimme päivystäjästä huolehtimisen omaan arvoonsa ja toimitimme tulevan ammunnan valmistelut loppuun pimenevässä illassa. Takaisin leiriin palatessamme tutkailin taistelutovereideni ilmeitä ja näystä päätellen oli ajatukset siirtyneet taistelutoiminnasta jo sotkun munkkeihin. Nautinnollinen katse ja epämääräiseen irvistykseen vääntyneet hymyntapaiset paistoivat pakun takapenkiltä ja toistuvat äännähdykset kielivät päässä pyörivistä lukemattomista tunneista saunassa toistemme selkiä pesten. Vielä aivan loppumetreillä todistimme, kun joku spollentapainen yritti poistuttaa pahaa-aavistamattomia puolen vuoden autosotamiehiä liikenteen alle, mutta kuittasimme tämänkin naurulla, sillä loppujenlopuksi päivä oli ollut mitä mainioin.
