21. tammikuuta 2015

Ihan pimeetä tutkimusta?

Meillä on meneillään neljäs vuosikurssi sotilastoiminnan tutkimuksessa. Vuosangan ääriolosuhteet eivät ole koskaan pettäneet. Aiempina vuosina olemme keskittyneet uneen ja lepoon. Nyt keskiössä on pimeys.

Pimeys on monelle länsimaisessa kaupungistuneessa yhteiskunnassa elävälle harvinaista. Se voi olla harvinaista herkkua valosaasteeseen kyllästyneelle. Toisaalta valaistussa ympäristössä toimiminen on niin totunnaistunut osa arkea, että vaikka pimeydessä voi mielellään pistäytyä, se on ensisijaisesti jotain, mikä täytyy eliminoida: katulampuilla, kattovaloilla, taskulampuilla, otsalampuilla, ledeillä, kännyköillä - tai edes tulella.

Pimeys on tärkeä ulottuvuus sotilastoiminnassa. Historian saatossa pimeys on estänyt taistelemisen: pimeässä taistelua on pidetty jopa epäsotilaallisena. Tänään pääsääntöisesti kaikki erikoisoperaatiot suoritetaan pimeässä hyväksikäyttäen valonvahvistimia, lämpötunnistimia ja infrapunatekniikkaa. Siinä missä turisti etsii aitoa kaamosta, nykyaikainen taistelija valaisee elektroniikalla aseensa edessä olevaa pimeyttä.


Taistelussa pimeys on myös kulttuurinen tekijä. Perinteisesti sissit ovat iskeneet pimeydestä mekanisoituja massa-asevoimia vastaan. Pimeyteen pitää myös totutella. Suomalaisilla on ollut toimintatapana vaihtaa yöllä pari vartiomiestä eri aikaan, jotta majoituksen hämystä astuva vartiomies tottuu näkemään etumaastossa olevat oikeat ruumiit, erottamaan puuston ja kivet lymyävistä vihollisista. Sanotaan, että metsän puut ja mättäät alkavat elää öisessä tuulessa ja sen ihmeellinen rauha saattaa olla tappavan vaarallista. Toisaalta yö ei merkitse pimeää: pakkanen, valkea hanki ja kirkas hanki avaa taistelutilan uudella tavalla. Nykyaikaisessa taistelussa kamppailua hallitaan myös sillä, että kykenee valaisemaan itselleen tilan ja sokeuttamaan vastustajan.

Tutkimusryhmämme keskeisenä kiinnostuksen kohteena ovat sotilaan pimeätaidot ääriolosuhteissa. Olemme kiinnostuneita muun muassa siitä, miten pimeässä osataan toimia ja missä mielessä tämä toiminta on erilaista ja erityistä. Miten sellaiset asiat kuin maasto, lumi ja kylmyys saavat pimeydessä erilaisen merkityksen? Millaista osaamista pimeäteknologian käyttö vaatii – silmien vai sormien? Miten ja mitä aisteja käyttäen pimeässä luetaan joukkojen sosiaalista koodistoa ja motivaation tasoa? Miten pimeässä viestitään? Pimeys liittyy pääsääntöisesti näköaistiin, mutta miten muut aistit toimivat pimeässä. Mikä on vaikkapa kuuntelemisen tai hajuaistin rooli – ja miten niitä voi harjaannuttaa? Miten opin, mitä mikin rasahdus tai napsahdus tarkoittaa?


Oma tärkeä kysymys on se, miten pimeä koetaan eri tilanteissa – onko se rauhoittavaa, turvallista, pelottavaa tai kenties vähän sankarillistakin. Samaten on tärkeä purkaa erilaisia pimeyksiä: mitä on pimeys syksyllä, talvella, maalla, merellä, ilmassa, sisätiloissa, luolassa, lumikammissa, tunnelissa tai sähkökatkon aikaan. Ja miten näissä erilaisissa pimeyden tiloissa toimiminen on erilaista.

Pimeydellä on pitkä kulttuurihistoria. Se, miten pimeydestä ajatellaan, tiivistyy monissa kulttuurimme tuotoksissa: kirjoissa, elokuvissa ja sananlaskuissa. "Valkeus nauraa pimeyden töille", on yksi esimerkki. Se kerrottiin meille tänä aamuna Johtolan pöydän ääressä. Kiitos siitä! Ja lämmin kiitos muutoinkin siitä, että tänä vuonna niin moni on tullut kyselemään meiltä, että mitäs te nyt oikein tutkitte. Se tuo kokemuksen siitä, että olemme vuosien varrella - kenties - hitsautuneet osaksi joukkoa!
Professori Anu Valtonen, tutkija Soili Paananen, professori Aki-Mauri Huhtinen