Aina välillä opiskelujen aikana tulee hetkiä, jolloin miettii että mitäköhän sitä on elämällään oikein tekemässä. Kesällä tällaisia hetkiä oli, kun kurssitovereiden kanssa harjoittelimme jääkärijoukkueen toimintaa täydessä taisteluvarustuksessa keskellä metsää samalla, kun muiden yliopistojen opiskelijat viettivät myyttistä "kesälomaa". Alkuviikosta samanlainen ajatus tuli mieleeni, kun hiihdin Johtolan ampumapaikan kuvankauniissa talvimaisemissa auringon laskiessa – repussa runsaat kolme ja puoli kiloa TNT:tä. Normaali päivä täysin normaalissa yliopistossa. (Enää tässä vaiheessa minulla ei ole mitään havaintoa, mitä ns. siviiliopiskelijat tekevät – varmaankin viettävät joululoman ja hiihtoloman välistä lomaa.)
Lähimmällä ampumapaikalla ampumisessa on hyvät ja huonot puolensa. Paikalle ja sieltä pois siirtyminen ei vie paljoa aikaa, mikä helpottaa kahvilla käymistä. Paikalle saapuvan ampuvan joukon ei myöskään tarvitse hiihtää viittä kilometriä päästäkseen perille, joten heidän pitäisi olla suhteellisen pirteitä (ainakin teoriassa, teoria ja käytäntö eivät välttämättä kuitenkaan aina kohtaa). Koska ampumapaikalle on helppo tulla, sinne myös tulee kaiken maailman delegaatioita seuraamaan ammuntaa (Vipusalossa pitäisi hiihtää, ei sinne kannata mennä). Tämä ei ole välttämättä huono asia, mutta tuo kuitenkin jälleen yhden huomioon otettavan yksityiskohdan lisää ammunnanjohtajan jo valmiiksi täyteen pakkiin.
Lyhyistä siirtymisistä huolimatta osa ammuntaamme tulleista kadettiryhmistä vaikutti taantuneen päivän mittaan takaisin kaksi viikkoa palvelleiden varusmiesten tasolle, vaikka ampumaharjoitusta on heidän osaltaan kulunut vasta muutamia päiviä. Kylmyys, pimeys ja pitkät päivät vaativat veronsa. Ja koska intin puuro ei maistu, aamupalakin on saattanut jäädä välistä. Onneksi ammunnanjohtaja tajusi tilata ampumapaikalle rusinoita. Päivä pelastettu.
Vaikka me vanhemman vuosikurssin edustajat majoitummekin siisteissä (ja useimmiten lämpimissä) sisätiloissa telttojen sijasta, alkaa harjoituksen paino meidänkin keskuudessamme näkyä. Ei niinkään fyysisesti, vaan henkisesti. Vitsien laatu on kääntäen verrannollinen harjoituksen pituuteen: mitä pidempään harjoitusta on kulunut, sitä huonompia vitsejä keksitään. Toisaalta loppuun kulutetut kadetit nauravat miltei mille tahansa.
Kahden viikon harjoitus alkaa (meidän osaltamme) olla käsitelty. Enää yksi ampumapäivä jäljellä. Viikonloppuna suoritetaan vahdinvaihto, kun kurssimme toinen puolikas tulee rentouttavalta liikuntaleiriltä takaisin Vuosankaan jatkamaan ammuntojen johtamista. Me taas pääsemme viettämään enemmän tai vähemmän ansaittua vapaapäivää, jonka jälkeen siirrymme viikoksi Vierumäelle liikuntaleirille. Se reissu tulee olemaan hermolomaa viimeiseen kahteen viikkoon verrattuna.
Kad Emil Ekblad, 100. KadK
